Stasi ei ollut kiva järjestö

Sunnuntailaiskuus kanavoitui tänään museoiltapäivään. Valitsimme ensimmäisen museon, johon olimme törmänneet jo ensimmäisenä päivänä: Stasi-museon, joka sijaitsi entisessä Leipzigin Stasin päämajassa. Täysin sattumalta saavuimme museoon, juuri kun opas aloitti kierrostaan. Edullisella kahden euron hinnalla saimme kuulla tunnin verran stooria Ministerium für Staatssicherheitista.

"Yritämme vain auttaa sinua, herra Schmidt."

Toki Stasi on KGB:n ja Gestapon ohella kuuluisimpia terroriorganeita, mutta tietomme siitä olivat jokseenkin pintapuolisia. Mielikuvat puolestaan rajoittuivat das Leben der Anderen -leffassa ja muutamassa muussa pätkässä, sekä Berliini Mauermuseumissa kuultuun ja nähtyyn. Se, että Stasi oli saatanallinen laitos, ei ollut yllätys. Yllättävää oli kuitenkin muun muassa se, miten syvälle yhteiskuntaan urkinta ulottui, ja miten hirveä määrä ihmisiä vaivasi päätään vakoilija-, sabotööri-, kansanvihollis- tai mörkökuvitelmilla. Stasilla oli 80-luvulla palkkalistoillaan 91 000 ihmistä. Sen lisäksi noin 170 000 tavallista junttia toimi epävirallisina avustajina eli urkkijoina, koputtajina, soluttautujina ja kantelupukkeina. DDR:ssa asui n. 17 miljoonaa asukasta. Näin ollen joka sadas ihminen oli DDR:n puolittain pakolla värväämä kyylä, ja joka kahdessadas oli valtiollisen "turvallisuus"elimen työntekijä.

Stasin työntekijät pyrittiin värväämään jo kuudennella luokalla. 11-12 -vuotiaiden naperoiden piti olla aktiivisia nuorisokommareita, puhtaita länsikontakteista ja kympin tyttöjä - tai oikeastaan poikia, koska naisten osuus koneiston työntekijöistä oli vain noin 15 prosenttia. Nämä nuorena valikoidut aivopestiin kelvon tsekisteiksi.

Itse työhön ryhtyessään stasilaisen kontaktit ulkomaailmaan vähenivät radikaalisti: Stasilla oli oma hammas- ja terveydenhoito, urheilujoukkue, ruokakauppa, pankki jne. Parakeista poistuttiin vain muita ihmisiä kiusaamaan.

Urkinta itse kohdistui tietenkin kaikkeen mahdolliseen epäilyttävään. Museosta jäivät parhaiten mieleen nostalgiset agenttivekottimet, joilla tovereiden uskoa sosialismiin tarkkailtiin. Museolla on hieno nettikokoelma (saksaksi), josta löytyy kuvia näistä laitteista. Valokuvaukseen sopi esimerkiksi venäläinen tarkka-ampujakamera, jota käytettiin mm. rajatarkkailuun; kamerarotsi, jonka toisessa taskussa oli laukaisin ja toisessa objektiivi tai klassinen laukkukamera.

Toinen klassikkojuttu on tietenkin salakuuntelu. Epäonninen DDR-toveri saattoi löytää - mutta harvoin löysi - mikin lattialistastaan tai puhelimestaan. Naapuriasunnossa lymyävä agentti saattoi myös porata seinään reiän ja törkätä tällaisen mikrofonin kohteen asunnon tapettiin asti, jolloin asunnon äänet tulivat nauhalle, mutta mikki pysyi piilossa.

Museossa oli esillä myös puhelinkuuntelulaitteistoa, postin tarkkailua varten kehitettyä teknologiaa ja tietenkin - rottien jättäessä uppoavan laivan - asiakirjojen tuhoamislaitteita, joilla vuosien lipposmaisuuden todisteet muutettiin tuhkaksi tai paperimassaksi.

Kuulustelupöytäkirja + vesi + vihreä helvetinkone = epämääräinen paperimassaköntti

Stasista voi jäädä erikoisuuksia kuvaillessa jännän mukavan jamesbondmainen olo, mutta tosiasia on se, että se oli terrorijärjestö, joka aiheutti satojen ihmisten kuoleman ja kärsimystä tuhansille. Putkassa epäillyt laitettiin hirveän psykologisen paineen alle, heitä pidettiin hereillä ja istutettiin tunteja kuulusteluissa, yleensä käsiensä päällä puutuolilla - tämän ideana oli kerätä tuolin alla olevaan rättiin hikeä. Rätti säilöttiin sitten lasipurkkiin vainukoiria varten, jotta epäilty olisi helpompi napata uudestaan, jos hän pääsi putkasta pois lainkaan. Näytteitä kerättiin myös epäillyn asuntoa salaa tutkittaessa.

Kaiken kaikkiaan opas summasi museon annin parhaiten sanoessaan, että kaikesta pingotuksesta huolimatta Stasi oli epäonnistunut luomus - sen todistuksena olkoon helppous, jolla koko korttitalo romahti lopulta vuoden 1989 loppupuolella. Tuhannet agentin pirulaiset istuivat sormet suussaan aseläjiensä päällä (pelkästään Leipzigin päämajassa oli tuhansittain aseita konepistooleista it-ohjuksiin ja räjähteisiin), kun kyllästyneet kansalaiset lykkäsivät muurin nurin ja lähettivät tsekalaiset viettämään hiljaisia eläkepäiviään elementtitaloihinsa.

Suosittelemme museota lämpimästi! Edullinen - muuten ilmainen, mutta audio- tai oikea opas maksaa pari euroa - ja valaiseva kokemus.

Blogikirjoitus venyy hieman pitkäksi, mutta lauantain eläintarharetkestä pitää kirjoittaa myös muutama rivi. Leipzigin eläintarha on komea, ja elukkavalikoima on laaja. Erityisesti sympaattisia olivat ihmisapinat, joiden valikoima on Leipzigissa Euroopan paras. Ihmismäisyyshän niissä kiehtoo, orangeissa, gorilloissa, paviaaneissa, reesusapinoissa ja kaiken maailman muissa makakeissa. Amurintiikeri oli upea, samoin leopardit. Symppis/komediapuolella mukavia otuksia olivat myös pikkupanda, pingviinit ja merileijonat.

Eläinten tilat olivat osittain todella upeita, mutta esimerkiksi jotkut karhuhemmot ja leopardilättähatut joutuivat tyytymään melko ankeisiin häkkeihin, kun norsuilla, apinoilla ja amurintiikerillä oli lääniä vaikka muille jakaa.

Kuvia löytyy Helinin vironkielisesta blogista.

Muuten viime viikon loppupuoli meni auringonpaisteesta nauttimiseen. Lämpöä oli yli 20 astetta, joten puistossa löhöäminen oli luonnollisin olotila. Katukoriskaudenkin sai avata. Samaa on luvassa myös ensi viikoksi, koska opinnot alkavat vasta seuraavan viikon alussa ja ilmasedät radiossa lupailevat yli kahtakymmentä celciusta.