Korkeakoulupoliittista päivittelyä

Koulu alkoi. Äiti, onko pakko, jos ei halua?

Terve sekoitus pelkoa, kunnioitusta ja mielenkiintoa värittää opiskelun alkua. Ensinnäkin aineistamme suuri enemmistö on seminaareja, joissa pitäisi lässyttää, pitää esitelmiä ja kirjoittaa kotitehtäviä - saksaksi. Ja vaikka germaania puhummekin molemmat, on suun avaaminen akateemisessa seurassa siltikin melko pelottavaa. Ainakin jos aiheena on esimerkiksi (Pseudo)dokumentaaristen keinojen käyttö nykyaikaisessa dokumenttielokuvassa kuten eräässäkin aineessa.

Muita aineitamme: PR ja journalismi - vaikea suhde? Lyhyt & hyvä - lyhytelokuvan tekeminen, aiheena Leipzigin yliopiston 600-vuotisjuhlavuosi. Mainos yhteiskunnassa. Julkisen kommunikaation etiikka.

Mahtuu joukkoon toki myös muutama luento. Siinähän teet muistiinpanoja saksaksi, kun a) tuskin tajuat, mitä proffa sanoo, b) hän se sanoo asioita aika monta puolentoista tunnin aikana, c) luentosalissa on 709 741 opiskelijaa, joista irtoaa melkolailla ns. orgaanista mölyä, vaikkeivat he mitään sanoisikaan. Ja muistiinpanot ovat melkoslailla tärkeitä, koska tentti perustuu ilmeisesti vain niihin.

Kunnioitusta täkäläinen opiskelu herättää sen takia, että opiskelijat joutuvat vääntämään aika tavalla lukukauden aikana. Tapaamamme alkuasukkaat opiskelevat oikeasti täysipäiväisesti, jota voi sanoa melko harvasta suomalaisesta. Miltä kuullostaisi 34 tuntia oikeustieteen luentoja ja seminaareja viikossa?

Melko outoa täällä on se, että lähes jokaisesta seminaarista tai luennosta voi saada eri määrän ainepisteitä riippuen siitä, tekeekö mitään vai ei. Esimerkiksi edellä mainitusta dokumenttifilmiseminaarista voi saada 4 ainepistettä (ainepiste kaipaisi kovasti "ovarin" kaltaista lyhennettä), jos tekee törkeän pitkän esitelmän ja kirjoittaa törkeän pitkän kotityön. Tai voi kuitata kaksi AP:tä, jos käy paikalla ja kaivaa nenää keskimääräistä vähemmän. Yksi jälkimmäinen, kiitos.

Lysti tapa täällä on koputtaa rytmikkäästi pöytää aina luennon/seminaarin päättyessä. Näin kiitetään dosenttia opiskelijoille uhraamastaan ajasta. Hieman koomiselta se tuntuu silloin, kun seminaariin osallistujia on noin kuusi kappaletta.

Ajan käyttö opiskelijoihin tuntuu olevan täällä useille luennoitsijoille ja henkilökunnalle todellakin suuri uhraus. Jokaisella professorilla, dosentilla, virkailijalla, sihteerillä ja erittäin todennäköisesti myös siivojalla on oma vastaanottoaikansa, josta pidetään kynsin hampain kiinni. Näpeilleen saa poloinen (kts. Mesila, Helin), ken kehtaa kysyä vastaanottoajan ulkopuolella ääritärkeältä professorin sihteeriltä, josko tämä armeliaisuudessaan voisi hälle proffan määräämän lukupaketin myydä. Suomen ja Tarton meininkeihin tottuneelle tämä on vaikea asia käsitettäväksi.

Mutta kaiken kaikkiaan voi sanoa jo reilun viikon jälkeen, että mahdollisuus oppia jotain uutta on täällä ihan kiitettävä. Luennoitsijat osaavat asiansa - kunhan vain itsekin osaisi.

Vajaa viikko sitten vaihtareille järjestetyssä tilaisuudessa tuli poristua erään saksalaisopiskelijana kanssa, joka mainitsi hämmentävän seikan: saksalaiset yliopistot saavat ns. pärstärahaa jokaisesta yliopistoon otetusta opiskelijasta, ei jokaisesta valmistuvasta niin kuin Suomessa. Tämä johtaa luonnollisestikin siihen, että Studentteja on aivan liikaa - tai ainakin täällä tuntuu siltä.

Luentosalit ovat tupaten täynnä, yliopiston urheiluvuoroille pääsee vain, jos rekisteröityy jumppahan heti rekisteröitymisajan alkaessa aamuseitsemältä ja ruokalan tungoksessa puraisee (kuulemma) helpommin vierustoverin kyynärpäätä kuin ostamaansa bratwurstia. Opiskelijat järjestivät männäviikon alussa mielenosoituksen kaiken tämän scheissen takia.

Sunnuntaina kävimme naapurikaupunki Hallessa, joka on viereisen Sachsen-Anhalt -osavaltion suurin kaupunki. Suunnilleen samanlaiselta se vaikutti kuin Leipzigkin - muutamat komiat rakennukset ja hämmentävän paljon tyhjilleen jääneitä röttelöitä. Muun muassa turistineuvonnan vieressä seisova talo oli lähes romahtamaisillaan. Halleen pääsi helposti ja suht' edullisesti lähijunalla; kaupungit ovat puolittain yhteen kasvaneet ja päärautatieasemalta päärautatieasemalle on vain 40 kilometriä.

Romahtamaisillaan oleva röttelö noin 3,4 metriä Hallen keskusaukiolta

Punaisessa talossa on turistineuvonta, oikealla joku mahoton kirkko, vasemmalla kaksi autiotaloa

Keskustaan saapuessa näkee ensimmäisenä kaksi autiota DDR-aikaista tornitaloa. Dingo ei laulanut näistä.

Sodan aiheuttamat tyhjät alueet on Hallessa täytetty ihanilla harmailla kerrostaloilla, jotka sopivat sinne ihan...hyvin.

Yksi ratikka vie Hallen keskustasta Onnelliseen Tulevaisuuteen. Missattiin se. Pahus.

Äärimmäisen tärkeä löydös oli hyvin laadukas koripallokenttä noin sata metriä kotiovelta. Ja tärkeä ostos oli kolme euroa maksanut kahvinkeitin. Ei enää pikakahvia! Kahvinkeitin löytyi jumalattoman isolta yökirppikseltä, jossa oli myynnissä enemmän krääsää kuin...tavallisella kirppiksellä.

Suurennuslasien kokoelma myynnissä

Mummo haluaa päästä eroon vanhasta paskastaan

Kasarimusiikkia!!!

Koiran silittämisestäkin kysyttiin rahaa. 20 senttiä.

Munia, mätämunia ja kaksi emämunausta

Pääsiäinen tuli ja meni. Sen kunniaksi syötiin discount-lammasta rosmariiniperunoiden kera ja "maalattiin" munia.

Siniseksi muna muuttuvi...

"Munan pitää olla läsnä itsessään..."

Ihku glitter-marmorisointi päälle

Valmis

Munakavalkaadi feat. kanakynä

Hiljainen viikko bloggaamisen suhteen johtui osittain eräiden germaanimätämunien aiheuttamasta mielenharmista.

Nimittäin päättipä Olli ostaa itselleen muodikkaan miniläppärin internetistä. Perusteellisten tutkiskelujen jälkeen oikea malli löytyi, ja eräs saksalainen nettikauppa kauppasi sitä miellyttävän edulliseen tarjoushintaan. Tyypilliseen tapaansa sankarimme tilasi ja maksoi läppärin noin 0.6 sekunnin harkinnan jälkeen ja jäi odottamaan.

Vaan ei kuulunut konetta lähipäivinä. Eikä vastattu sähköpostikyselyihin toimitusajasta. Hiljalleen hiipi huolestuminen alitajunnasta välitajunnan kautta tajuntaan ja sieltä näppäilynä googleen. Hakukone suuntasi saksalaiselle nettifoorumille, jossa sadat urpot (sic!) valittivat kyseisen nettikaupan vieneen rahat. Hups.

Ilmeisesti firman, the one and only Abtron Computer Systems, bisnesidea on myydä ääliöille (kuten allekirjoittanut uros) tuotteita, joita heillä ei ole. Kunhan ääliö on maksanut, leikkii firma tyhmää, eikä inahdakaan, ennen kuin Saksalaisen Oikeusjärjestelmän Edustaja koputtaa ovelle Käskymuodossa Kirjattu Dokumentti kädessään. Jos joka kymmenes luovuttaa, ja antaa kusipäisen (pardon my french) firman pitää vääryydellä hankkimansa rahat, bisnes kannattaa, oletan.

Erittäin virallinen oikea kirje tuli jo lähetettyä varjofirmalle, jossa lukee, että rahat takaisin kiitos nam. Ja seuraavatkin askeleet byrokratian ihanassa tangossa ovat myöskin hyvin tiedossa, joten eivätköhän ne hillot sieltä jossain vaiheessa takaisin tule.

Tietenkin hälytyskellojen olisi pitänyt soida jossain vaiheessa ennen tilausta, mutta hoksottimet eivät ilmeisesti pelanneet turhan hyvin, ja halpa hinta hämäsi. Abtronin nettisivut ovat melko yksinkertaiset, mutta esimerkiksi suosittuun verkkokauppa.comiin verrattuna suorastaan monimediaaliset. Ja onhan kaupan tarjoama valikoima aivan liian laaja ollakseen uskottava. Ilmeisen tarpeellinen oppitunti oli tämäkin näköjään.

Toinen oppitunti oli yhteinen. Leipzigin kaduilla haahuillessamme törmäsimme myyntinaiseen, joka oli varsin puhelias ja ehana. Tarjosi sanomalehtiä kahdeksi kuukaudeksi ilmaiseksi, siis ilmaiseksi, ei mitääääääääään koukkua. Piti kuulemma testata uutta postinkantajaa, jotta tuoko hän lehdet oikea-aikaisesti postilaatikkoon. Ja ei mitääääääääääääääään jekkuja. Joten antakaapas juntit osoitteet, pankkitilin numerot ja muut simmottiset. No annettiin, tai siis toinen meistä antoi, jotta Olli saisi lukea die Zeitia.

Parin päivän päästä selvisi, että myyntinainen oli haiseva mätämuna. Valehteli meille päin naamaa, ja saamamme osa "sopimuksesta" (vaikkemme edes tienneet, että solmimme sopimuksen) oli mahdollisimman epäinformatiivinen. Nettietsinnän tuloksena selvisi, että kyseisen firman bisnesidea on yrittää saada nuijilta allekirjoitus paperiin, jolla he suostuvat ottamaan lehden ilmaiseksi kahdeksi kuuksi. Sitten paperit "hukkuvat" kahdeksi kuuksi, lehteä ei näy, kuulu. Tulee vain lasku, jossa pyydetään tyhmää ääliötä maksamaan vuoden tilaus, joka käynnistyi siitä hetkestä, kun kahden kuukauden testiaika on ohi. Hups.

Onneksi tiedämme, kuinka näidenkin mätämunien kikkoja voi torjua. Pistää vaan ihmetyttämään ihminen, joka ammatikseen valehtelee ihmisillä päin naamaa. Menee usko ihmiseen, voi sentään. Itseensä myös, ettei edelleenkään tajua ilmaisten lounaiden olevan silkka myytti.

Viikko sitten käytiin ekoissa vaihtaribileissä. Small talkin aloittaminen oli aavistuksen nihkeää, kun vaihtareita on reilusti toista sataa. Muutamien puolalaisten ja tshekkien kanssa tuli sentään jutusteltua, ja se poikikin kutsun paistettuja perunoita syömään puolalaisten kämpille. Tiistaina käytiin, hyviä perunoita olikin. Suomalaisiakin täällä on jokunen, Tampereelta ja Turusta.

Sää on ollut jumalainen jo puolentoista viikon ajan, joten siltä osin lumisadeuutiset Keski-Suomesta saavat aikaan hilpeitä reaktioita. Varsin mannereurooppalainen meininki täällä.

Alkavan viikon ohjelmaan kuuluu paitsi vaihtreiden tutustumisilta, myös jotain opiskeluksi kutsuttua toimintaa, jossa nuoret ihmiset kuuntelevat, kuinka vanhat puhuvat. Vaikuttaa joltain kummalliselta saksalaiselta riitiltä. Kai sitäkin olisi kokeiltava.

Stasi ei ollut kiva järjestö

Sunnuntailaiskuus kanavoitui tänään museoiltapäivään. Valitsimme ensimmäisen museon, johon olimme törmänneet jo ensimmäisenä päivänä: Stasi-museon, joka sijaitsi entisessä Leipzigin Stasin päämajassa. Täysin sattumalta saavuimme museoon, juuri kun opas aloitti kierrostaan. Edullisella kahden euron hinnalla saimme kuulla tunnin verran stooria Ministerium für Staatssicherheitista.

"Yritämme vain auttaa sinua, herra Schmidt."

Toki Stasi on KGB:n ja Gestapon ohella kuuluisimpia terroriorganeita, mutta tietomme siitä olivat jokseenkin pintapuolisia. Mielikuvat puolestaan rajoittuivat das Leben der Anderen -leffassa ja muutamassa muussa pätkässä, sekä Berliini Mauermuseumissa kuultuun ja nähtyyn. Se, että Stasi oli saatanallinen laitos, ei ollut yllätys. Yllättävää oli kuitenkin muun muassa se, miten syvälle yhteiskuntaan urkinta ulottui, ja miten hirveä määrä ihmisiä vaivasi päätään vakoilija-, sabotööri-, kansanvihollis- tai mörkökuvitelmilla. Stasilla oli 80-luvulla palkkalistoillaan 91 000 ihmistä. Sen lisäksi noin 170 000 tavallista junttia toimi epävirallisina avustajina eli urkkijoina, koputtajina, soluttautujina ja kantelupukkeina. DDR:ssa asui n. 17 miljoonaa asukasta. Näin ollen joka sadas ihminen oli DDR:n puolittain pakolla värväämä kyylä, ja joka kahdessadas oli valtiollisen "turvallisuus"elimen työntekijä.

Stasin työntekijät pyrittiin värväämään jo kuudennella luokalla. 11-12 -vuotiaiden naperoiden piti olla aktiivisia nuorisokommareita, puhtaita länsikontakteista ja kympin tyttöjä - tai oikeastaan poikia, koska naisten osuus koneiston työntekijöistä oli vain noin 15 prosenttia. Nämä nuorena valikoidut aivopestiin kelvon tsekisteiksi.

Itse työhön ryhtyessään stasilaisen kontaktit ulkomaailmaan vähenivät radikaalisti: Stasilla oli oma hammas- ja terveydenhoito, urheilujoukkue, ruokakauppa, pankki jne. Parakeista poistuttiin vain muita ihmisiä kiusaamaan.

Urkinta itse kohdistui tietenkin kaikkeen mahdolliseen epäilyttävään. Museosta jäivät parhaiten mieleen nostalgiset agenttivekottimet, joilla tovereiden uskoa sosialismiin tarkkailtiin. Museolla on hieno nettikokoelma (saksaksi), josta löytyy kuvia näistä laitteista. Valokuvaukseen sopi esimerkiksi venäläinen tarkka-ampujakamera, jota käytettiin mm. rajatarkkailuun; kamerarotsi, jonka toisessa taskussa oli laukaisin ja toisessa objektiivi tai klassinen laukkukamera.

Toinen klassikkojuttu on tietenkin salakuuntelu. Epäonninen DDR-toveri saattoi löytää - mutta harvoin löysi - mikin lattialistastaan tai puhelimestaan. Naapuriasunnossa lymyävä agentti saattoi myös porata seinään reiän ja törkätä tällaisen mikrofonin kohteen asunnon tapettiin asti, jolloin asunnon äänet tulivat nauhalle, mutta mikki pysyi piilossa.

Museossa oli esillä myös puhelinkuuntelulaitteistoa, postin tarkkailua varten kehitettyä teknologiaa ja tietenkin - rottien jättäessä uppoavan laivan - asiakirjojen tuhoamislaitteita, joilla vuosien lipposmaisuuden todisteet muutettiin tuhkaksi tai paperimassaksi.

Kuulustelupöytäkirja + vesi + vihreä helvetinkone = epämääräinen paperimassaköntti

Stasista voi jäädä erikoisuuksia kuvaillessa jännän mukavan jamesbondmainen olo, mutta tosiasia on se, että se oli terrorijärjestö, joka aiheutti satojen ihmisten kuoleman ja kärsimystä tuhansille. Putkassa epäillyt laitettiin hirveän psykologisen paineen alle, heitä pidettiin hereillä ja istutettiin tunteja kuulusteluissa, yleensä käsiensä päällä puutuolilla - tämän ideana oli kerätä tuolin alla olevaan rättiin hikeä. Rätti säilöttiin sitten lasipurkkiin vainukoiria varten, jotta epäilty olisi helpompi napata uudestaan, jos hän pääsi putkasta pois lainkaan. Näytteitä kerättiin myös epäillyn asuntoa salaa tutkittaessa.

Kaiken kaikkiaan opas summasi museon annin parhaiten sanoessaan, että kaikesta pingotuksesta huolimatta Stasi oli epäonnistunut luomus - sen todistuksena olkoon helppous, jolla koko korttitalo romahti lopulta vuoden 1989 loppupuolella. Tuhannet agentin pirulaiset istuivat sormet suussaan aseläjiensä päällä (pelkästään Leipzigin päämajassa oli tuhansittain aseita konepistooleista it-ohjuksiin ja räjähteisiin), kun kyllästyneet kansalaiset lykkäsivät muurin nurin ja lähettivät tsekalaiset viettämään hiljaisia eläkepäiviään elementtitaloihinsa.

Suosittelemme museota lämpimästi! Edullinen - muuten ilmainen, mutta audio- tai oikea opas maksaa pari euroa - ja valaiseva kokemus.

Blogikirjoitus venyy hieman pitkäksi, mutta lauantain eläintarharetkestä pitää kirjoittaa myös muutama rivi. Leipzigin eläintarha on komea, ja elukkavalikoima on laaja. Erityisesti sympaattisia olivat ihmisapinat, joiden valikoima on Leipzigissa Euroopan paras. Ihmismäisyyshän niissä kiehtoo, orangeissa, gorilloissa, paviaaneissa, reesusapinoissa ja kaiken maailman muissa makakeissa. Amurintiikeri oli upea, samoin leopardit. Symppis/komediapuolella mukavia otuksia olivat myös pikkupanda, pingviinit ja merileijonat.

Eläinten tilat olivat osittain todella upeita, mutta esimerkiksi jotkut karhuhemmot ja leopardilättähatut joutuivat tyytymään melko ankeisiin häkkeihin, kun norsuilla, apinoilla ja amurintiikerillä oli lääniä vaikka muille jakaa.

Kuvia löytyy Helinin vironkielisesta blogista.

Muuten viime viikon loppupuoli meni auringonpaisteesta nauttimiseen. Lämpöä oli yli 20 astetta, joten puistossa löhöäminen oli luonnollisin olotila. Katukoriskaudenkin sai avata. Samaa on luvassa myös ensi viikoksi, koska opinnot alkavat vasta seuraavan viikon alussa ja ilmasedät radiossa lupailevat yli kahtakymmentä celciusta.

Denk mal an das Denkmal

Vielä yksi postitus sarjassamme Leipzigin maamerkit. Tänään kohteena: yksi ja ainoa, Das Völkerschlachtdenkmal. Suomeksi: Kansanlahtausajattelevähän (© Ilpo-setä), höhöhö.
Tämä 91 metriä korkea muistomerkki on suurin Saksassa, Wikipedian mukaan jopa isoin koko Euroopassa.
Kolossi pystytettiin vuonna 1813 tapahtuneen taistelun muistoksi, jossa Napoleonin armeija, taisteli Itävallan, Preussin, Venäjän sekä Ruotsin liittoumaa vastaan. Napoleon hävisi. Hänen lisäkseen tappion karvasta kalkkia saivat maistaa myös useat Saksan ruhtinaat, joiden joukot taistelivat Napoleonin rinnalla. Näiden joukossa oli myös Saksin armeija. Taistelua, jossa sai surmaansa 120 000 miestä, pidettiin ennen I maailmansotaa maailman historian suurimpana.
Koska tappio kotimaan pinnalla ei ollut saksalaisille kunnian asia, aloitettiin muistomerkin rakentaminen vasta 1898. Työt loppuivat vuonna 1913, jolloin kaatuneiden symboolinen hauta pyhitettiin.
Denkmal on rakennettu graniittilohkareista, joita on yhteensä 26500. Rakennuksessa on lisäksi vielä 120 000 kuutiota betonia. Muistomerkkiä ei voi oikein kuvata sanoin: 'arkkitektuurisesti rakennus jättää kevyen vaikutelman.'

Muistomerkki ja koko maailman tuska harteillaan

Jos haluaa, voi kiivetä muistomerkin huipulle, johon vie 500 porrasta. Huh-huh. Nykyään voi mennä ylös myös hissillä, mutta sekin vie vain puoliväliin.
Täällä pidetään myös konsertteja, mutta emme ole varmoja, ovatko ne sisällä vai ulkona. Kuulemma paikalla on hyvä akustiikka.

Vaikka DAS Denkmal onkin niin valtava, se vaikutti etäältä pienemmältä, kuin se oikeasti on. Tällä kertaa vilkaisimme muistomerkkiä vain lyhyesti, koska sisäänpääsy rakennukseen olisi suljettu parikymmenen minuutin päästä, mutta menemme sinne vielä ehdottomasti takaisin.

Vuodesta 2003 alkaen muistomerkkiä restauroidaan. Töiden pitäisi valmistua taistelun 200. vuosipäiväksi 2013. Restaurointi maksaa 30 milioonaa euroa. Emme tiedä mitä kaikkea projekti pitää sisällään, mutta me nähtiin vain sen, että muistomerkin yläosa on vaaleampi kuin muut osat. Jos he jatkavat samaan tahtiin, heidän täytyy aloittaa kivien putsaaminen uudestaan heti sen lopetettuaan.

Putsattu huippu sankarillisine miehineen

Uusi, uudempi, uusin päärakennus

Alma mater Lipsiensis, kuten Leipzigin yliopistoa latinaksi kutsutaan, on Saksan toiseksi vanhin yliopisto. Se perustettiin 1409 Prahan Karlin yliopiston haaraksi. Täällä opiskelee noin 30 000 opiskelijaa.
Kuten edellisessä postituksessa mainittiin, tällä hetkellä yliopistolla ei ole varsinaista päärakennusta, koska edellinen purettiin ja uutta vielä rakennetaan.
Kaupunkin ja Itä-Saksan historia heijastuu myös tässä asiassa. 1890-luvulla uusittu päärakennuksen (Augusteum) julkisivu, johon liitettiin tuolloin myös pyhän Paavalin yliopistokirkko, räjäytettiin vuonna 1968.

Yliopiston päärakennus ja Paulinerkirche 1890

30. toukokuuta, 1968. Hieman ennen kymmentä aamulla. Yliopiston päärakennus kirkkoineen räjäytetään.

Vaikka yliopistokirkko oli sodassa jäänyt täysin ehjäksi ja päärakennus oli vain osittain rikottu, päätettiin, että 15 vuotta aikaisemmin Karl Marxin yliopistoksi ristitty oppilaitos tarvitsee uuden, sosialistiseen ideologiaan sopivan päärakennuksen. Talon pääsisäänkäyntiä koristi Karl-Marxin kohokuva. Talon viereen pantiin pystyyn pilvenpiirtäjä, jonka pitäisi esittää avattua kirjaa.

Karl-Marx-Universität 1978-2005

Karl-parka ystävineen vietiin päärakennuksen seinältä Leipzigin stadionin lähettyville. Tämäkin oli kompromissiratkaisu.

Noin 30 vuotta uuden päärakennuksen valmistumisen jälkeen havaittiin, että DDR:n funktionalismin tuotos ei vastaa nykyaikaisen opetuksen ja tutkimuksen vaatimuksia. Ruvettiin rakentamaan uutta päärakennusta, jota voisi esitellä yliopiston 600 vuoden vuosipäivän yhteydessä. Paljon kiisteltiin siitä, pitäisikö Paulinerkirche rekonstruoida. Päätöksen teko aiheutti niin paljon tuskaa, että tuolloinen yliopiston rehtori hallituksineen erosi protestiksi. Kompromissiratkaisun mukaan uuden päärakennuksen julkisivuun liitetään kirkon porttia muistuttava osa, jossa on teräväkulmaiset ikkunat.

Uuden, valmistuvan päärakennuksen pitäisi näyttää tältä

Nyt rakennetaan ahkerasti. Vain Herra taivaassa tietää, valmistuuko päärakennus 2. joulukuuta, jolloin on yliopiston oikea syntymäpäivä. Peukut pystyyn!

Me sitä emme kuitenkaan näe. Höh.


Käytetyt kuvat löytyvät täältä:
http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/1/15/Augusteum_Leipzig_um_1890.jpg
http://www.sonntag-sachsen.de/wp-photos/0001/08_DSC8127.jpg
http://www.leipzig-sachsen.de/leipzig-uni/universitaet-leipzig.jpg
http://www.spiegel.de/img/0,1020,1271701,00.jpg
http://hpd.de/files/UniLeipzigAula.jpg