Viimeinen lähtijä sammuttaa valot

Aloitamme yhteenvetokappaleen viimeisen Leipzig-illan kunniaksi. Mutta ensiksi, norjalai...eikun saksalaisvitsi:

Hans, Horst ja Helmut ovat ainoat selviytyjät, kun saksalainen rahtilaiva uppoaa keskellä atlanttia. Germaanit lilluvat pienessä pelastusveneessä ilman ruokaa ja juomaa. Muutaman onnekkaan vesisateen myötä sankarimme saavat tyydytettyä janonsa, mutta viikon kuluttua nälkä painaa päälle raivokkaan kunnallispoliitikon lailla. Eräänä aamuna Hans ja Helmut heräävät, mutta Horst ei. Kaverukset istuvat kuolleen toverinsa mehevän ruumiin äärellä vaieten. Tunnelma on sähköinen. Sitten Hans kiljahtaa: "Syödään se! Airoista nuotio ja Horst vartaaseen!" Helmut katsoo toveriaan, sitten menehtynyttä Horstia, jälleen Hansia. Lopulta hän sanoo hiljaisella äänellä: "Emme me voi, Hans. Emme me voi." Hans hermostuu: "Miksemme?! Hän on kuollut ja niin olemme mekin pian, jos emme saa ruokaa. Turha tässä on alkaa hienostella ja keskustella moraalista!"

"Mutta kun meillä ei ole sämpylää, jonka väliin hänet voisi laittaa", sanoo Helmut.

No niin. Hieno itse kehittelemäni vitsi juontaa juurensa siitä, että germaanit tosiaan syövät kaikkea brötchenin eli sämpylän välissä. Bratwurstia, lohta, silliä, pihviä, maksamakkaraa. Kaikkea. Itse herkuttelin tänään pihvisämpylällä ja paikallisella Gose-oluella, jotka tempaisin biergartenissa viimeisen editointisession päätyttyä. Kyllä kelpasi. Gose-olut kaipaa erityismaininnan ja wikipedialinkin. Miellyttävän raikasta ja paljon parempaa kuin toisinaan epämiellyttävästi banaanille vivahtava vehnäolut, jota täällä litkitään kovasti. Perinteet kunniaan, myös silloin kun niihin sisältyy maustettu olut.

Joka tapauksessa vaihto on nyt käytännössä ohi. Helin häippäisi jo maanantaina, oma lentoni on huomenna iltapäivällä Berliinistä. Olo on haikea, mutta on myös kivaa nähdä freundeja kotimaassa. Eikä kesähelteillä opiskelu mitään herkkua ole.

Hieman sisäpiiritietoa tenteistä ja muista opintoihin liittyvistä seikoista seuraa nyt. Tentit olivat melko pirullisia. Lukemista oli kovasti, ainakin, jos alkoi lukea pari päivää ennen tenttiä (köh köh). Ja äärettömältä tuntuneesta tekstiryönästä professorit kaivoivat esille yksityiskohtia kuten prosentteja tai lyhenteitä, jotka täytyi sitten kaivaa muistin homeisista onkaloista tenttitilanteessa. Kysyttiin mm. "Montako minuuttia saksalainen käytti vuonna 2008 tv:n, radion, printtimedian ja internetin parissa (viiden minuutin tarkkuudella)?", "Mistä sanoista muodostuu lyhenne KEF, ja mikä se on?" sekä "Mitkä ovat senjasen tiedemiehen määrittelemät viisi mediapolitiikan tyyppiä?". Kahdesta tekemästäni tentistä ainakin yksi meni läpi, toinenkin todennäköisesti.

Kirjoitin todennäköisesti, koska arvosanojen saaminen on täällä ää-rim-mäi-sen vaikeaa. On ehkä väärin puhua arvosanoista: oikea termi on Leistungschein tai Schein, joka tarkoittaa suurin piirtein suoritustodistusta. Käytännössä schein on paperilappu, jossa seisoo opiskelijan ja kurssin nimi, arvosana sekä tohtori-dosentti-kapteeni-professorin allekirjoitus. Ei maailman monimutkaisin asia? Väärin. Dosentit vääntävät scheineja pitkään ja huolella, antavat ne sihteereilleen tai oppiaineen sihteerille. Ja tuolla sihteerillä on tietenkin vastaanottoaikansa, ei useammin kuin kahdesti viikossa pari tuntia. Tästä seurasi omassa tapauksessani seuraavaa. Kysyin jokaiselta luennoitsijalta, milloin schein-paperi olisi mahdollisesti valmis ja mistä sen saisin. Vastaukset olivat rohkaisevia: jo huomenna, ensi viikolla; sihteeriltä, minulta. Ongelmalliseksi asia muuttui, vasta silloin, kun a) paperi ei ollutkaan sihteerillä, b) sihteerin vastaanottoaika ei sopinut minulle ja c) luennoitsijan vastaanottoaika ei sopinut minulle. Joten lähetin perjantaina kolme sähköpostia, kahdelle luennoitsijalle ("tarvitsen paperin jo silloin, voinko hakea sen sieltä ja silloin?"), sekä yhdelle sihteerille ("Teillä on paperi, jota tarvitsen maanantaina, mutta vastaanottoaikanne on tiistaina. Voinko tulla käymään kuitenkin maanantaina?) Lopputulos oli se, että sain kaksi neljästä schein-paperista oikea-aikaisesti haltuuni. Omapahan on vikansa. Siinähän lähettävät lappusiaan sisäisessä postissa byrokraatilta toiselle. Mainittakoon, että sain lyhytelokuvakurssista parhaan mahdollisen arvosanan eli 1.o:n. Tämä sen vuoksi, että proffa ei ehtinyt koskaan nähdä tekemiäni elokuvia. Hyvä näin.

Poistumiseen liittyi myös se, että astuimme kaikki ensimmäisessä postauksessa mainitut byrokratia-askeleet uudestaan - takaperin. Lopetimme pankkitilin, poistimme itsemme kaupungin asukaslistoilta ja saimme synninpäästön myös AAA:n legendaariselta Frau Schmidtiltä.

Frau Schmidt

Rouva Schmidt oli tällä kertaa itse ystävällisyys, jota hänestä ei tosiaankaan huokunut ennen saapumistamme sähköpostikommunikaatiossa, eikä alkubyrokratian kanssa painiessamme. Saimme molemmat jopa upeat Universität Leipzig t-paidat. Woo-hoo!

Mahtanee olla järkevintä kirjoittaa loppufiilistelyä Suomen kamaralta, kun näiden käytännön asioiden raportoiminen on niin rasittavaa. Sen voin ainakin omasta puolestani sanoa, että melkoisen ylpeä voin olla siitä, että döner macht schöner -saksan kielelläni opiskelin lukukauden saksalaisessa yliopistossa.

Opiskelija-aktivismia ja muuta sellaista

Jätetään tällä kertaa alusta voivottelut sekä ohhottelut pois ja mennään asiaan.

Opiskelijat Leipzigissa ja ilmeisesti koko Saksassa ovat aktiivista porukkaa. Kevään aikana opiskelijat ovat järjestäneet mielenosoituksia ja vallata pamauttivat myös yhden uusista yliopistorakennuksista.

Seminaarirakennus, josta osa oli vallattuna pari kuukautta

Upouusi mensa yliopiston kampuksella keskustassa

Helin ja myöskin uusi hörsaalgebäude eli luentosalirakennus

Vessat ovat dramaattisen punaisia

Näkymä hörsaalgebäuden yli "avatun kirjan suuntaan".

Öö, olikohan tuo nyt sitten mensan seinä?

Mielenosoituksista suurin oli huhtikuun puolessavälin, ja tuolloin protestoitiin "yleisiä huonoja olosuhteita" vastaan. Olosuhteet eivät ole sinänsä mitenkään järkyttävän huonot - ainakaan nyt kun uudet rakennukset valmistuvat pikkuhiljaa - mutta tilan puute ja "bulimiaopiskelu" ovat studenttien hampaissa. Ensimmäiseen syynä on se, että opiskelijoita on liikaa - aivan liika. Varmalta lähteeltä - pubissa kohtaamaltani nuorukaiselta - kuulin, että Saksassa valtio tai osavaltio maksaa päärahaa jokaisesta aloittavasta opiskelijasta. Suomessahan yliopisto saa hillonsa, kunhan vatipää on saanut paperinsa käteen. Tämän vuoksi köyhät opinahjot täyttyvät vielä köyhemmistä nuorista. Ahtauden on saanut huomata kaikkein selvimmin paikallisen yliopistoliikunnan tiloissa. Muutaman kerran jopa marginaalilaji koripallo on vetänyt pienehkön salin niin täyteen, että ohjaaja on käskenyt allekirjoittanutta pitämään tunkkinsa. Jumppiin ja muille eri kursseille pitää ilmoittautua etukäteen netissä. Kurssit täyttyvät kuulemma muutamassa minuutissa, kun ilmoittautuminen käynnistyy. Siksi Helin ei päässyt jumppaan ja harrastaa nyt köyhän miehen kotijumppaa: musiikki soimaan ja hyppimään.

Massaluentoja ei ole kuulemma hirveästi, mutta pari, joita olemme päässeet todistamaan, ovat todella täynnä. Riittävän suuria saleja ei ole paljon, ja ne muutamat ovat melko vanhoja. Seminaareihin pääsy saattaa olla hankalaa germaaneille, koska ainakin joihinkin täytyy kirjoittaa virallinen hakemus, ja erittäin monet ovat hyvin pieniä - vain viiden opiskelijan seminaariin on kova tunku.

"Bulimiaopiskelu" ei kuulosta hyvältä, eikä se olekaan. Leipzigissa opiskelijoiden päivät ovat pitkiä, tenttejä hirveästi, niihin lukemista kammottavasti ja arvosanat järkyttävän tärkeitä. Mehän emme tästä liikaa tiedä, mutta rankalta noiden alkuasukkaiden elämä vaikuttaa. Yksi luennoitsija jopa päätti karsia tenttimatskuista noin 5o sivua protestien takia. Luettavaa ei jäänytkään kuin muutama sata. Silti kiva ele tohtorilta.

Eikä kandi-maisteri-uudistus ole sujunut hirveän kivasti Leipzigissa. Kreuzer-lehden mukaan opintojen keskeyttäjiä on edelleen paljon, eikä keskimääräinen opiskeluaika ole lyhentynyt (mikä yllätys). Toisaalta yhä harvempi opiskelija ehtii käydä vaihdossa opintojen aikana. Kysymyksiä herättää myös se, mahtuvatko kaikki kohta valmistuvat "uudet kandit" haluamansa yliopiston maisteriohjelmiin.

Vallatusta seminaarirakennuksesta ei ole paljoa kerrottavaa. Revarit valloittivat pienen osan rakennuksesta jo huhtikuussa, ja miehitys loppui jokunen viikko sitten. Siellä kokoontui päivittäin noin sata aktivistia "työryhmiin", joissa tehtiin...sormivärimaalauksia? Toisin sanoen - emme olleet mukana, joten ei tietoa.

Punaviinin ja hyvän...eikun ilmaisen koulutuksen ja solidaarisuuden puolesta!

Eräänlaiseksi opiskelija-aktivismiksi voi kutsua myös bileiden järjestämistä. Voihan? Joka tapauksessa paikalliset hallitsevat sen alan. Pari viikkoa sitten kävimme Campusfestillä, jossa oli miälettömästi porukkaa ja paljon (meille) tuntemattomia bändejä. Meininki oli hyvä, ja riemu virtasi. Parasta koko tapahtumassa oli se, että festari oli vallannut hervottomasti yliopiston tiloja. Lähes koko liikuntatieteellinen tiedekunta oli muuttunut jumalattoman kokoiseksi bilemöhkäleeksi, jossa oli miljoona baaritiskiä ja kolme-neljä diskoa. Lisäksi mensa - eli opiskelijaruokala - taipui kahdeksi diskoksi, ja pihalla oli myös ulkolava. Antaisiko Jyväskylän yliopisto Jyrockille L-rakennuksen ja koko kampuksen "pihamaan" Ilokiven lisäksi? Epäilen.

Festarifoliota liikuntatieteellisen tiedekunnan käytävillä

Kuvateksti on tässä tapauksessa täysin turha

Niksipirkka: vanhoista monitoreista askartelet näppärästi itsellesi nuorekkaat diskovalot

Ilmeisen suosittu teinibändi The Kilians - kohtalainen groove ja ihq laulaja, mutta tyypit erehtyvät, jos luulevat, että kaikki ovat jo unohtaneet The Strokesin. Plagioijat!

Yksi monista diskoista mensan alakerrassa - tiskijukan olan yli kuvattuna

Myö hämyisinä

Paikalliset opiskelijabaarit ovat myös mahtavia: Studentenkeller eli StuK on pieni, räkäinen ja täynnä, eli juuri täydellinen. Moritzbastei puolestaan on iso, keskiaikainen ja täynnä: mahtava. Molemmat ovat halpoja ja nuorekkaita, ei mitään seduloita.

Näin vietämme viimeiset kaksi viikkoa Leipzigissa:


(No toivottavasti vain tämän loppuviikon.)

Pikakelaus

Näin vaihtui kuukausi. Blogin kirjoittaminen on haastavaa, varsinkin, kun ei ole kirjoittanut suurinpiirtein kuukauteen mitään kovin järkevää. Nyt olisi yritettävä. Pikakelaamme siis.

Opiskelu sujuu jokseenkin kivuttomasti. Ehkä siksi, että tentit odottavat käsiään hieroen tyhmiä vaihtareita heti heinäkuun alussa. Saa nähdä, miten sujuu paniikkilukeminen kesähelteillä - ja vielä saksaksi.

Seminaarit ovat opetusmuotona ihan kivoja, mutta vähän yllättää se, että muutamankin seminaarin saksalaisopiskelijat ovat melko vaitonaista porukkaa. Mediakulttuurin opiskelijat katsovat viikoittain raflaavia leikkidokumenttileffoja, joissa veri ja muut eritteet lentävät, ja kaikki sovinnaisuuden rajat ylitetään. Eivät ne tietenkään kaikki sellaisia ole, mutta hyvinkin tunteita herättäviä ainakin. (En edes kerro sairaimman leffan nimeä, ettei joku kiinnostuisi siitä. Sen ohjaaja päätti, että kakkaa maailmaa kun heittää kakalla, niin sitten se on vähemmän kakkainen.) Mutta silti 80 prosenttia seminaarin osallistujista ei ole avannut suutaan vielä kertaakaan, ja useimmiten äänessä on paitsi arvon tohtori, myös ne opiskelijat, jotka ovat esitelleet kullakin viikolla katsotun elokuvan.

Toisaalta PR-seminaareissaa keskustelu käy hyvinkin kiihkeänä toisinaan. PR-ihmiset tosiaan onkin usein ekstravertteja. Mahdollisesti on syynä myös parempi luennoitsija, muailmankuulu PR-guru herra professori Bentele. Hän diggaa siitä, kun hänestä puhutaan kuin Saksan PR-paavista. Sillä miehellä on suuri ego eikä häntä hävetä näyttää sitä.

Leipzigin yliopiston seminaareissa täytyy yleensä ansaita opintopisteensä esitelmällä ja kotityöllä. Niistä saa 4 opintopistettä. Esitelmät ovat melkoisen pitkiä, suuntaa-antavaksi pituudeksi annetaan yleensä 45 minuuttia. Kieltä heikohkosti puhuvalle (köh köh) tämä on melkoinen peloite. Helin yrittää kuitenkin ja on jo tehnyt yhden aineen esitelmän. Pelkureille annetaan onneksi myös mahdollisuus olla kuunteluoppilaita, joilloin opintopisteitä saa puolet vähemmän eli yleensä kaksi.

Toisaalla lyhytelokuvakurssin työmäärä alkaa kasvaa kohta huomattavasti. Tiistaina kävin jo erään toverin apuna kuvaamassa yliopistolle aiemmin kuulunutta kylää. Toverin dokkariaiheena ovat kolme lähiseudun kylää, joissa yliopisto käytti keskiajalta lähtien päätäntävaltaa lähes neljäsataa vuotta ja lypsi kylistä myös, niin, rahan ohella kai maitoa. Kamera on tuttu Panasonic, jolla jo aiemmin on tullut jotain nauhoitettua, joten siltä osin suuria ongelmia ei ole. Hieman ongelmallisempaa on se, että opiskelijat tuntuvat olevan jotenkin melko pihalla dokumenttielokuvan tekemisestä. "Mennään sinne, kuvataan jotain ja haastatellaan jotain tyyppejä" -ideologia ei ole aivan se, mihin olen Jyväskylässä tottunut. Perusteellista suunnittelua ja aiheen työstämistä ei harrasteta, eikä vaadita. Ei sillä, että olisin itse loistanut suunnittelupuolella. Sen vuoksi idyllisessä kylässä tuli kuvattua sorsia, peltoa, hevosta, kirkkoa, seiniä, kissanpoikia, kaivoa, ikkunoita, ovia, kukkia ja hanhia. Kansallisromanttista kyllä, mutta sopiiko se aiheeseen, siitä en tiedä, eikä tiedä leffan ohjaajakaan. Mutta tulipahan ainakin nähtyä sorsia, peltoja, hevonen, kirkko, seiniä, kissanpoikia, kaivo, ikkunoita, ovia, kukkia ja hanhia.

Ns. oman ryhmäni kuvaushommat alkavat lauantaina. Meidän aiheemme on yliopiston uusi pääkampus ja etenkin uusi yliopistokirkko, josta tässä blogissa on jo aiemmin kerrottu. Uuden kampuksen tienoilla käy viikonloppuna kova säpinä, kun yliopiston 600-vuotisjuhlahumut käynnistyvät. Tiedemessut ja alumnitapahtuma houkuttelevat populaa Augustusplatzin tienoille. Toivottavasti ei niin paljon, että alimittainen kameramies ei näe arkkitehtuurisia aarteita rahvaan takaa.

Muita kuulumisia: kävimme Ryanairin vuoksi Barcelonassa tuossa kolme viikkoa sitten. Siellä oli paljon katalia katalaaneja, jalkapallohulinaa ja muuta mukavaa.

Satama

Pantomiimi Barcelonan pääkadulla - aiheena flatulointi

Gaudin nätti puisto, jossa oli liikaa kiljuvia espanjalaisia koululaisia

Torilla on tärkeintä kauppatavaroiden houkutteleva asettelu

Hhhhhamón. Katalaanit diggaavat sianlihaa...

Onpas monta venettä

Biitsilläkin oltiin. Helin kävi jopa uimassa.

Kanaa grillattiin kadulla

Komeita suihkulähteitä Plaza de Espanalla

Kaupungin korkeimmalla huipulla (Tibidabo) on kirkko, aivan liian kallis huvipuisto ja kaunis näköala

Kun musiikki alkoi soida, heittivät barcelonalaiset vanhukset noin 30 vuotta selästään ja alkoivat hyppiä

Kuten mainittu, oli pientä hulinaa. Barcelona varmisti Espanjan futisliigan voiton.

Viime viikonloppuna olimme Berliinissä, josta Helinin tuttuva lainasi meille kattohuoneistoaan viikonlopuksi. Kuvakooste seuraavassa:

Tälläinen näkymä oli kattoikkunasta sängyn yläpuolella. Ei paha...

Illallinen penthousen parvekkeella. Tähän voisi tottua.

Kansalaisvelvollisuus toteutettu. Pohjoismaiden suurlähetystön edessä. Fiilis korkealla.

Tää on vain yksi niistä vaalimainoksista

East Side Gallery eli 1,3 kilometrin pätkä Berliinin muurista ja hikinen turisti.

Tuolla kampauksella pääsisi jo kepun listoille.

Mustalaismusiikkia kulttuurien karnevaalilla

Totta kai Nutellan ja kookosraasteiden kera!

Humalainen Helmut lederhousuineen ja polvisukkineen tanssimassa.
Ei puutu kuin bratwurst ja viikset.

Jos tilaat minttuteetä, niin saat minttuteetä. Libanonilaisessa ravintolassa.

Bratwurstimyyjämies. On syytä epäillä, että tuolla vehkeellä pystyy paitsi grillaamaan mäggärää myös lentämään.

Kaikki päänähtävyydet ovat vieläkin paikoillaan

Potsdamer Platz