Ensivaikutelmien kirjaaminen neljäntenä kokonaisena päivänä voi tuntua huijaukselta, mutta on tällä kylällä kokoakin. Asukkaitahan Leipzigissa on 513 000, joten se on suurin kaupunki entisen DDR:n alueella. Yksi ensimmäisistä silmiinpistävistä asioista on autiotalojen suuri määrä.
Ei ketään kotona; autiotalo kotikadullamme
Leipzigissa asui 30-luvulla lähes 700 000 ihmistä, 60-luvullakin vielä yli 600 000, mutta varsinkin Saksojen yhdistymisen jälkeen asukasluku romahti. Alimmillaan asukasluku oli 90-luvun puolessavälin länteen muuton takia. Tuolloin asukkaita oli vain 440 000 Kaupunki on pinnistellyt saadakseen asukasluvun jälleen kasvuun, jokseenkin onnistuneesti. Mutta tyhjät talot selittyvät juuri tällä kehityksellä, samoin halvat vuokrat.
Pelkästään asuinkerrostalot eivät ole jääneet tyhjilleen muuttotappion vuoksi. Myös yritykset ovat kärsineet, jopa varsin nimekkäät sellaiset.
Hotel Astoria Leipzig - toimii nykyään kummituslinnana kaupungin keskustassa
"Suljettu"
Myös massiivisia kaupungin omistuksessa olevia pytinkejä on laudoitettu.
Kaupungin kylpylä (?) ei taida olla ensimmäisenä remonttijonossa.
Toinen huomio, joka johtuu ehkä raitiovaunumme reitistä, on se, että derkkulan aikaan rakennettuja ankeita taloja on yritetty piristää seinämaalauksin.
Toisinaan kiinnostavasti...
...ja rohkeasti...
...välillä tylsästi, mutta turvallisesti...
...joskus dollarinkuvat silmissä. Noloa.
Kaupunkikuvassa huomion herättävät myös siniset vesiputket, jotka kiertelevät keskustan aluetta teiden yläpuolella. Ovatko putket väliaikaisia vai mitä ihmettä?
Putkia - aber warum?
"Vedettäskö hei tästä kirkon edestä tämmönen kirkkaansininen putki hei?" Jo ensimmäisenä päivänä kaupungissa ihmettelimme, missä yliopiston päärakennus oikein on. Turistikartalla näkyi melkoinen kortteli, johon oli merkattu erilaisia yliopiston toimielimiä, joten sen löytymisen emme uskoneet olevan ongelma. Vaan sitä ei löytynyt sitten millään. Tyhmänä rakennustyömaata kierrettyämme tajusimme koko päärakennuksen olevan remontissa, joka kuulemma valmistuu tänä vuonna yliopiston 600-vuotisjuhliin. Toivottavasti valmistuu. Olisi nimittäin hienoa nähdä, millainen on moderni rakennus, joka jäljittelee keskiaikaista, mutta on rempattu DDR-ajan rakennuksesta. Keskiaikainen päärakennus pommitettiin tohjoksi sodassa. Ulbrich&co. puolestaan rakensi oman pytinkinsä tilalle.
Yliopiston päärakennus rempassa.
Tällä hetkellä yliopisto on siis hieman kuten Pratchettin kirjojen näkymätön yliopisto. Vaikkakin Pratchettin yliopisto oli oikeasti näkymätön, kun taas Leipzigin yliopisto on paloiteltu ja kätketty ympäri kaupunkia.
„Nyt tänne ja äkkiä tai ette pääse yhdellekään kurssille, juntit!“ Moisen viestin kauhistuttamana suuntasimme Leipzigiin, Sachsenin osavaltioon itä-Saksassa reilut kaksi viikkoa ennen ensimmäisen kurssin alkua.
Matka sujui melko helposti yhdistelmällä lentokone Berliiniin – juna Leipzigiin, vaikka mukana olikin 28 kiloa ryönää per opiskelija. Tosin matkan loppuosa oli mennä mynkään Leipzigin rautatieasemalla, joka on Euroopan suurin säkkiasema (eli asema, johon raiteet päättyvät kuten esim. Helsinki) 83640 neliöineen! Sieltä bongaamamme taksikuski ajoi meidät ensin väärään kaupunginosaan. Hirvittävää saksilaismurretta mongertaen setä nollasi mittarin tajuttuaan olevansa väärässä paikassa. Alivuokraamamme kämppä löytyi sitten suhteellisen kivuttomasti. Asunnosta voi sanoa lyhyesti sen verran, että suomalaiseen hintatasoon tottuneena se ylitti odotuksemme reilusti. Pikkuporvarillisella kadulla sijaitseva siisti, suurikokoinen kaksio parvekkeella – ja asumislisästä jää vielä hiluja käteen.
Ensimmäisen kokonaisen Leipzigin-päivän päätimme uhrata byrokraateille. Tiesimme jo etukäteen Max Weberin jälkeläisten olevan innokkaita ja runsaslukuisia Saksassa, täällä idässä byrokraattimuorit ovat vieläpä stalinismin kitkerässä liemessä keitettyjä. Ennakkoon varautumisesta huolimatta viisi tuntia paperinpyörittelyä putkeen kävi työstä. Paras tapa kuvailla ilmiötä voisi olla luettelo tekemisistämme eilen:
13.00 Akateeminen kansainvälinen virasto (Akademisches Auslandsamt) ottaa meidät vastaan kolmen virkailijan paperinpyörittelyliukuhihnalla. Ensimmäinen, pelottavin byrokraattitäti antoi todistuksen yliopistoon ilmoittautumisesta, ylioppilaskuntalaskun, opinto-oppaan, allekirjoitettavan paperin opinto-ohjaajaa varten ja opinto-ohjaajien yhteystiedot sekä tarkasti sairausvakuutuksen. Toinen kolmesta karhusta laittoi opiskelijakorttihakemuksemme vireille, antoi aikataulun, jonka mukaan tuo kortti toimii (laskun maksamisen jälkeen 10 päivän kuluttua saa kortin) ja ohjeisti väliaikaisen opiskelijakortin hankkimisessa. Viimeinen virkailija antoi meille check-listan, josta voi seurata yksilön etenemistä byrokratian askelmilla sitä ensimmäistä luentoa kohden. Lisäksi saimme sponsorilaukun, jossa oli arviolta 40 eri brosyyriä, kortonki, pesusieni, kyniä, avainketju ja muuta hyödyllistä.
Tarpeellista ja vähemmän tarpeellista tavaraa
14.00 Opiskelijapalvelut. 20 euron takuuta vastaan saimme väliaikaisen opiskelijakortin, jolla saa sapuskaa ruokalasta, kunhan lataa korttiin ensin rahaa. Ruokalat eivät käteistä kelpuuta. Lisäksi kortilla saa matkustaa joukkoliikennevälineillä, mutta vain viikonloppuisin ja viikolla 19-05. Tämän vuoksi ostimme myös lukukausilipun busseja ja ratikoita varten, joka maksoi 70.30. Edullinen hinta, mutta kunnes saamme opiskelijakorttimme, meidän täytyy näyttää tarkastajasedälle/-tädille a) väliaikainen kortti, b) lukukausilippu ja c) todistus yliopistoon ilmoittautumisesta. Illalla matkustimme ensimmäistä kertaa sporalla, mutta valitettavasti kaikesta vääntämisestä huolimatta olimme jäniksiä, koska lukukausi alkaa vasta aprillipäivänä, joten lukukausilippumme ei ollut vielä voimassa. Hups.
14.30 Lounas
15.10 Haimme opinto-ohjaajaa, koska AAA:n virkailijat varoittivat useasti, että kursseille voi jo rekisteröityä ja ne ovat ihan kohta niin-niin täynnä, että joudumme ottamaan vain klassista tanssia ja egyptologian perusteita. Opinto-ohjaajan piti löytyä laitokseltamme, vaan ei löytynyt. Virkailijat olivat antaneet väärän osoitteen, joten kävel-kävel toiselle puolen kaupunkia.
16.00 Opinto-ohjaaja löytyi. Ystävällisesti hän kertoi, että kursseille mahtuu hyvin, kunhan ilmoittautuu jokaiselle luennoitsijalle henkilökohtaisesti. Osat heistä vaativat kuulemma suostuttelua. Heikommin jakeluun meni se, montako opintopistettä kustakin aineesta saa. Moduulista saa 10 krediittiä, mutta jos tekee vaikka yhden kolmesta moduulin kurssista, saa 3,33, mutta jos välitenttejä ei ole, on pakko tehdä koko moduuli. Luennoilla käymällä saa yleensä 2 opintopistettä, seminaareihin osallistumalla yhden lisäpisteen ja jos „suorittaa“ kurssin saa täydet neljä. Tai jotain sinnepäin. Kaikkeen tarvitsee kuitenkin nimmarin luennoitsijalta. Kurssien valinta on vielä kesken, koska yliopiston sivuilta löysimme vaivoin opinto-ohjelman, mutta tajusimme siitä tuskin mitään. Lisätarinointia kursseista tulee varmasti. Opinto-ohjaajan piti muuten allekirjoittaa paperi, että olemme käyneet hänen juttusillaan. Tuo paperi pitää palauttaa AAA:n tädeille. Miksikö? En tiedä, mutta on hyvä, että meidän piti hakea allekirjoitus tuohon lappuseen, koska AAA:n ihmiset eivät edes tienneet, missä opinto-ohjaaja majaili! He olisivat tuskin löytäneet koko ohjaajaa.
17.00 Ilmoittautuminen kaupungin asukasvirastoon. Melko vaivaton toimitus, jossa saimme todistuksen, että asumme todella Leipzigissa. Hämmenystä herätti lähinnä kysymys: „Onko sinulla uskontoa?“, jolloin oltiin perimmäisten arvojen äärellä. Hirnumista aiheutti puolestaan virkailijan kysymys Helinille, kun virkailija tutki hänen passiaan: „Mikä ihmeen valtio tämä ’Estonia’ oikein on?“ Olisivat Viron brändityöryhmäläiset tehneet seppukun, jos tuon olisivat kuulleet. Vasta sanan "Estland" kohdalla kellot soivat.
17.30 Pankkitilin avaus Deutsche Bankissa. Palvelu oli miellyttävän – jopa pelottavan – henkilökohtaista: kuka haluaisi olla pienessä, suljetussa tilassa pankkivirkailijan kanssa? Väliaikaisen pankkikortin saimme suht’ kivuttomasti, vain noin viidellä nimmarilla ja kolmella lomakkeella. Pankkitilin avauksen kanssa kiirehdimme, koska ylioppilaskuntamaksu tulee maksaa mahdollisimman nopeasti, jos haluaa opiskelijakortin. Maksu on 91 euroa, plus kympin takuu. Saksalaiset rakastavat takuita. Kummallisinta pankkiasioinnissa mahtanee olla se, että meidän pitää ottaa tiliote kerran kuussa automaatista, tai ei hyvä heilu. Silloin se lähetetään maksullisena postilaatikkoon, todennäköisesti haukkujen kera.
18.00 Feierabend eli huhhuh.
Lomakkeita, lomakkeita, aina vaan lomakkeita.
Yhteenvetona voisi todeta, että byrokratia voisi olla ihan kivaa, jos se olisi tehokkaampaa. Osa päivän paperinpyörittelystä oli silkkaa ajanhukkaa, jonka voisi välttää esimerkiksi tuutoroinnilla. Niin, niitä tyyppejä täällä ei ole lainkaan. Ainoa opintojen suunnittelussa avustava hahmo on opinto-ohjaaja, jonka juttusille pääsee torstaisin 16-17.
Onneksi jo tänään eli perjantaina pääsimme juttelemaan paikallisen kanssa, joka selvitti hieman useita opintoihin liittyviä epäselväksi jääneitä asioita.
Kuvia tullee lisää, kunhan ilma on sellainen, että kamera erottaa ulkona myös muita värejä kuin harmaan eri sävyineen.
Kuva harmaasta harmaalla pohjalla epäonnistui erikoisen sääilmiön vuoksi.
