Hans, Horst ja Helmut ovat ainoat selviytyjät, kun saksalainen rahtilaiva uppoaa keskellä atlanttia. Germaanit lilluvat pienessä pelastusveneessä ilman ruokaa ja juomaa. Muutaman onnekkaan vesisateen myötä sankarimme saavat tyydytettyä janonsa, mutta viikon kuluttua nälkä painaa päälle raivokkaan kunnallispoliitikon lailla. Eräänä aamuna Hans ja Helmut heräävät, mutta Horst ei. Kaverukset istuvat kuolleen toverinsa mehevän ruumiin äärellä vaieten. Tunnelma on sähköinen. Sitten Hans kiljahtaa: "Syödään se! Airoista nuotio ja Horst vartaaseen!" Helmut katsoo toveriaan, sitten menehtynyttä Horstia, jälleen Hansia. Lopulta hän sanoo hiljaisella äänellä: "Emme me voi, Hans. Emme me voi." Hans hermostuu: "Miksemme?! Hän on kuollut ja niin olemme mekin pian, jos emme saa ruokaa. Turha tässä on alkaa hienostella ja keskustella moraalista!"
"Mutta kun meillä ei ole sämpylää, jonka väliin hänet voisi laittaa", sanoo Helmut.
No niin. Hieno itse kehittelemäni vitsi juontaa juurensa siitä, että germaanit tosiaan syövät kaikkea brötchenin eli sämpylän välissä. Bratwurstia, lohta, silliä, pihviä, maksamakkaraa. Kaikkea. Itse herkuttelin tänään pihvisämpylällä ja paikallisella Gose-oluella, jotka tempaisin biergartenissa viimeisen editointisession päätyttyä. Kyllä kelpasi. Gose-olut kaipaa erityismaininnan ja wikipedialinkin. Miellyttävän raikasta ja paljon parempaa kuin toisinaan epämiellyttävästi banaanille vivahtava vehnäolut, jota täällä litkitään kovasti. Perinteet kunniaan, myös silloin kun niihin sisältyy maustettu olut.
Joka tapauksessa vaihto on nyt käytännössä ohi. Helin häippäisi jo maanantaina, oma lentoni on huomenna iltapäivällä Berliinistä. Olo on haikea, mutta on myös kivaa nähdä freundeja kotimaassa. Eikä kesähelteillä opiskelu mitään herkkua ole.
Hieman sisäpiiritietoa tenteistä ja muista opintoihin liittyvistä seikoista seuraa nyt. Tentit olivat melko pirullisia. Lukemista oli kovasti, ainakin, jos alkoi lukea pari päivää ennen tenttiä (köh köh). Ja äärettömältä tuntuneesta tekstiryönästä professorit kaivoivat esille yksityiskohtia kuten prosentteja tai lyhenteitä, jotka täytyi sitten kaivaa muistin homeisista onkaloista tenttitilanteessa. Kysyttiin mm. "Montako minuuttia saksalainen käytti vuonna 2008 tv:n, radion, printtimedian ja internetin parissa (viiden minuutin tarkkuudella)?", "Mistä sanoista muodostuu lyhenne KEF, ja mikä se on?" sekä "Mitkä ovat senjasen tiedemiehen määrittelemät viisi mediapolitiikan tyyppiä?". Kahdesta tekemästäni tentistä ainakin yksi meni läpi, toinenkin todennäköisesti.
Kirjoitin todennäköisesti, koska arvosanojen saaminen on täällä ää-rim-mäi-sen vaikeaa. On ehkä väärin puhua arvosanoista: oikea termi on Leistungschein tai Schein, joka tarkoittaa suurin piirtein suoritustodistusta. Käytännössä schein on paperilappu, jossa seisoo opiskelijan ja kurssin nimi, arvosana sekä tohtori-dosentti-kapteeni-professorin allekirjoitus. Ei maailman monimutkaisin asia? Väärin. Dosentit vääntävät scheineja pitkään ja huolella, antavat ne sihteereilleen tai oppiaineen sihteerille. Ja tuolla sihteerillä on tietenkin vastaanottoaikansa, ei useammin kuin kahdesti viikossa pari tuntia. Tästä seurasi omassa tapauksessani seuraavaa. Kysyin jokaiselta luennoitsijalta, milloin schein-paperi olisi mahdollisesti valmis ja mistä sen saisin. Vastaukset olivat rohkaisevia: jo huomenna, ensi viikolla; sihteeriltä, minulta. Ongelmalliseksi asia muuttui, vasta silloin, kun a) paperi ei ollutkaan sihteerillä, b) sihteerin vastaanottoaika ei sopinut minulle ja c) luennoitsijan vastaanottoaika ei sopinut minulle. Joten lähetin perjantaina kolme sähköpostia, kahdelle luennoitsijalle ("tarvitsen paperin jo silloin, voinko hakea sen sieltä ja silloin?"), sekä yhdelle sihteerille ("Teillä on paperi, jota tarvitsen maanantaina, mutta vastaanottoaikanne on tiistaina. Voinko tulla käymään kuitenkin maanantaina?) Lopputulos oli se, että sain kaksi neljästä schein-paperista oikea-aikaisesti haltuuni. Omapahan on vikansa. Siinähän lähettävät lappusiaan sisäisessä postissa byrokraatilta toiselle. Mainittakoon, että sain lyhytelokuvakurssista parhaan mahdollisen arvosanan eli 1.o:n. Tämä sen vuoksi, että proffa ei ehtinyt koskaan nähdä tekemiäni elokuvia. Hyvä näin.
Poistumiseen liittyi myös se, että astuimme kaikki ensimmäisessä postauksessa mainitut byrokratia-askeleet uudestaan - takaperin. Lopetimme pankkitilin, poistimme itsemme kaupungin asukaslistoilta ja saimme synninpäästön myös AAA:n legendaariselta Frau Schmidtiltä.
Frau Schmidt
Rouva Schmidt oli tällä kertaa itse ystävällisyys, jota hänestä ei tosiaankaan huokunut ennen saapumistamme sähköpostikommunikaatiossa, eikä alkubyrokratian kanssa painiessamme. Saimme molemmat jopa upeat Universität Leipzig t-paidat. Woo-hoo!
Mahtanee olla järkevintä kirjoittaa loppufiilistelyä Suomen kamaralta, kun näiden käytännön asioiden raportoiminen on niin rasittavaa. Sen voin ainakin omasta puolestani sanoa, että melkoisen ylpeä voin olla siitä, että döner macht schöner -saksan kielelläni opiskelin lukukauden saksalaisessa yliopistossa.
